Eräs kollegani teki päätöksen muuttaa pois Qatarista ja suuntasi Etelä-Aasiaan kohti uusia haasteita. Tämä kaikki tapahtui kuukaudessa. Oma muuttoprosessimme kesti reilu kuusi kuukautta, alkaen joulukuisesta päätöksestä ja loppuen erääseen heinäkuiseen aamuun, jolloin ymmärsin prosessin olevan ohi. Tai ainakin loppusuoralla. En ymmärrä, miten kollegani onnistui omassa prosessissaan, sillä oman perheyksikkömme muutto saatiin juuri ja juuri maaliin määräajassa.
Jos saisin näin jälkikäteen suunnitella prosessin uudelleen, ottaisin käyttöön häitään suunnittelevien parien hääkansio-metodin. Toiset aloittavat hääkansion kokoamisen jo ennen merkkiäkään tulevasta puolisosta, toiset puolestaan pian kosinnan jälkeen. Optimaalinen aika on noin vuosi ennen varsinaista hääjuhlaa. Löysin netistä useita vinkkejä häiden suunnitteluun, mutta paluumuuttoon liittyvä härdelli on niin maakohtaista, ettei yleispätevän listan laatiminen ole mahdollista.
Löydän häiden muistilistasta ja paluumuutosta paljon yhteistä. Voisimme todellakin miettiä puolison kanssa unelmien muuton luonnetta ja lähettää save the date-kortit. Ohjelmalehtinen voisi auttaa myös kaikkia paluumuutosta kärsiviä läheisiämme ymmärtämään, millaista apua heiltä toivotaan ja liki vaaditaan. Orkesterin palkkaaminen tahdittamaan paluumuuttoa olisi varteenotettava lisä. Kuvaajan palkkaaminen -loistoidea. Nuo viimeiset kohdat, kuten nauttikaa muutosta ja muuttoyöstä (unohtamatta valokuvausta), ovat myös tärkeitä.
Yksi olennainen asia joka häiden muistilistalta kuitenkin puuttuu, on yllätyskyykky. Sellainen, joka voi vaania jokaisena hetkenä kulman takana ja yllättää juuri silloin, kun et osaa sitä odottaa. Heräsin omana hääpäivänä silmätulehdukseen, jota seurasi kuume. Paikallisen terveyskeskuksen hoitaja ei tuntenut sääliä, vaan tarjosi vastaanottoaikaa tuntia ennen vihkimistä. Onneksi häämme olivat maistraatissa, tein häämeikin ja -kampauksen itse, emmekä olleet palkanneet kuvaajaa.
Paluumuuttoomme liittyvä yllätyskyykky oli edellä mainittua hevimpi, sillä puolisoni joutui teho-osastolle muutama päivä ennen lentoa ikävän komplikaation myötä. Tunteet muuttuivat jäähyväisiin liittyvästä melankoliasta huoleen ja survival-moden aktivoitumiseen. Olin yhtäkkiä yksin kolmen lapsen ja kahden kissan kanssa, ja valtaosa tavaroista oli pakkaamatta ja myymättä. Pian ambulanssikyydin jälkeen selvisi, ettei puolisoni tule lentämään kanssamme. Tämä tarkoitti lentämistä yksin koko katraan ja lähes 250kg matkatavaramäärän kanssa. Olen toiminnan nainen, mutta nyt koko kehoni huusi hätää. Mieleni ei kyennyt järjestäytymään, enkä tiennyt mistä aloittaa. Onneksi ymmärsin pyytää apua. Pian talo oli täynnä ystäviä, joiden avulla asunto alkoi näyttää muuttovalmiilta. Otimme lasilliset kuohuvaa ja kilistelimme hieman erilaista juhannusaattoa. Seuraavana päivänä apuun riensivät myös lastenhoitajamme ystävineen. Liikutun yhä miettiessäni muuttoa edeltäviä päiviä ja ihmisten pyyteetöntä hyvyyttä.
Lähi-Idän byrokraattiset vivahteet tuovat yllätyskyykkyjä, ja omani liittyi tällä kertaa kissojen kuljettamiseen liittyviin asiakirjoihin. Lento-asiakirjoissa oli puolisoni nimi, joten niihin oli saatava minun nimeni. Virastokäynti kesti kolme tuntia, ja samaan aikaan odottelin tietoa hätäoperaatioon joutuneesta puolisostani. Tunsin, kuinka paniikki alkoi levitä kehooni ja aloin haukkoa henkeä. Olin tähän mennessä ollut kovin rauhallinen ainakin ulospäin, mutta nyt kuoreni alkoi rakoilla. Koitin käpertyä huivini taakse ettei kukaan huomaisi hätääni, sillä kuvittelin heidän heittävän minut virastosta ulos. Eräs naisvirkailija huomasi minut ja halusi kuulla tilanteeni laidan. Tuo abayan verhoama hyväntuulinen nainen vakuutti hoitavansa asian ja sain kuin sainkin nimeni papereihin. Tämä vaati kiertämistä kolmessa eri kerroksessa, hakien leimoja ja allekirjoituksia. Pian sain puhelun myös sairaalasta ja pääsin katsomaan puolisoani, jonka vireystila toi toivoa hyvin päättyvästä prosessista.
Pääsimme koneeseen ilman ongelmia. Jossain kohdin eräs ystäväni kysyi, miltä tuntuu muuttaa Suomeen. Totesin, etten ole ehtinyt miettiä koko asiaa. Olin painanut kuin kone, ja jatkoa olisi luvassa. Olimme menossa yöksi omakotitaloomme, joka oli juuri tyhjennetty vuokralaisen toimesta. Onneksemme ystävät ja sukulaiset auttoivat meidät kotiin, toivat ruokaa jääkaappiin ja auttoivat etsimään patjoja ja lakanoita ensimmäiseksi yöksi. Tuntui hyvältä saada talo täyteen ihmisiä. Oli vielä ratkaistava eräs toinen muuttokuorman siirto, jonka olimme sopineet ennen tapaturmaa. Tämäkin järjestyi, kiitos ystävien. Muutaman päivän päästä vanhempani toivat puolisoni kentältä kotiin ja jäivät auttamaan kodin järjestelyn ja siivoamisen kanssa.
Vaikka tyttäreni oli kovin itkuinen ikävöidessään ystäviään, minulle jäi tunne, ettei lapset kärsineet tuon ajanjakson tapahtumista. He näkivät minut itkuisena, mutta koitin parhaani mukaan sanoittaa tunteitani heille. Pysyin rauhallisena ja sanoin useaan kertaan ääneen, että tästäkin selvitään. Niin kauan kun jaksoin vitsailla, tiesin pysyväni pinnalla.
Hääkansiossa mainitut kuvat jäivät ottamatta, enkä ehtinyt juuri totutella uusiin saappaisiini. Lopullinen vihkikaava jäi sopimatta ja tanssia ei harjoiteltu. Muistin kuitenkin kiittää kaikkia avusta. Täydestä sydämestäni.